torstai 21. joulukuuta 2017

Aurinkosuihku

- Pelkoperäntie, Anna mumisee kun pitkät ajovalot paljastavat lumen alla lepäävän viitan. Kyltti osoittaa korkeaksi venähtäneiden kuusien välissä halkovaa tietä kappaleen matkaa, pimeys syö hetkessä sekä havupuut että mutkittelevan tien. Toyota kulkee hitusen sallitun satasen yli, aamu lipsahti hopun puolelle, kun Anna vastasi sähköpostiviestiin, joka vaati kohteliaiden sanakäänteiden lisäksi harkintaa. Isot päätökset odottavat, edessä on jälleen risteys, joka haastaa valitsemaan eikä anna lupaa pysähtyä.

Toyota nielee mustavalkoista asfalttia, ensimmäinen käyntipaikka lähenee. Annan mieli ei askartele tulevan terapian tavoitteissa eikä asiakastyön läsnäolossa, mieli kiinnittyi Pelkoperäntien kylttiin. Tienviitassa voisi lukea: Elämä. Anna on usein pelännyt kulkiessaan elämäntietä. Esiin on noussut pimeitä risteyksiä, joita Anna ei ole toivonut; risteyksiä, joissa ei ole ollut kylttiä. Millainen tie olisi lämpöön nousevassa aamussa, nuorenvihreiden kuusenkerkkien puhjetesssa ja punarinnan merkitessä kotipiiriään laulullaan? Jos aurinko auraisi valoa ja lämpöä soratielle, pysäköisi Anna punaisen autonsa pientareelle ja astelisi Pelkoperäntietä paljain jaloin. Jos kesäsade kastelisi kuusenkerkät ja punarinnan, huuhtoisi Anna hiuksensa luonnon suihkussa ja tanssahtelisi kuralätäköissä kohti risteystä.

Pelon vastakohta on rakkaus. Määritelmä ei ole täydellinen eikä ainoa, mutta Annalle se on sopiva. Hän valitsee pelon vastakohdaksi rakkauden, koska on keuhkonnut lähimmilleen kun on pelännyt, ettei riitä, ei ole rakkauden arvoinen.

Mille Anna ei ole riittänyt? Kenelle hän ei ole ollut rakkauden arvoinen? Tunne on ollut niin valtava, että Anna on pilkkonut sen pienempiin, käsiteltävän kokoisiin palasiin.
- Kuka on jättänyt likaiset sukat pöydälle?
Hän on huutanut ruokapöydällä lepäävistä sukista, joiden harmaat pohjat ovat kavaltaneet ne käytetyiksi. Hän on pelännyt olevansa huono taloudenhoitaja, kun tyhjän jauhelihakeittolautasen vierestä on löytynyt likainen sukkapari. Anna on tallettanut surun sisälleen lukisessaan Wilma-merkintöjä myöhästymisistä, unohtuneista kirjoista, tekemättömistä kotitehtävistä sekä epäasiallisesta käytöksestä. Hän on pelännyt, etteivät hänen lapsensa riitä koululaitokselle eivätkä yhteiskunnalle. Pohjimmiltaan Anna on pelännyt, että hänessä on jotain vikaa kun hänen lapsensa eivät osaa käyttäytyä. Hän on tuijottanut tietokoneen ruutua iltaisin, kirjoittanut terapiasuunnitelmia ja määritellyt moniportaisia tavoitteita. Viereisissä huoneissa lapset ovat uponneet ruutujen näyttöihin. Anna on pelännyt, ettei hän ole riittävän hyvä äiti eikä terapeutti, kun suunnitelmat ja tavoitteet jäävät iltoihin.

Pieneksi pilkottujen asioiden lisäksi elämä on tarjoillut pelkoa aimoannoksina. Silloin keuhkoaminen on väistynyt, isot risteykset ovat saaneet Annan kääntämään tyynyn puolta ja tuijottamaan kuusikaton tuttuja kuvioita yön syvinä hetkinä, jolloin sekunnit ovat syöneet minuutit ja kasvaneet tunneiksi. Anna on pelännyt jäävänsä yksin, hän on pelännyt hajoavansa sirpaleiksi ja katoavansa, hän on pelännyt kuolevansa. Anna on katsellut itseään kuin ohuen ohutta piparia, joka tippuu hitaasti, iskeytyy yhdestä terälehdestä laattalattialle, menettää rajansa, räiskähtää miljooniksi jauhohitusiksi, kiirii pitkin lattian pintaa ja katoaa.

Särkyminen on ollut väistämätöntä, se on mahdollistanut uuden syntymisen. Anna on hajonnut alkutekijöihinsä, jotta hän on saanut mahdollisuuksia rakentaa itseään yhä uudelleen. Pelko on kummunnut pimeästä tuntemattomasta, viitoittamattomista teistä ja risteyksistä, joita hän on kulkenut tietämättä minne on matkalla.

Anna ei ole matkallaan yksin, tiellä astelee tuttuja ja tuntemattomia. Yksilöt, perheet, kunnat, kansat ja valtiot; kaikki tarvitsevat tunteen, että heidän rajojaan kunnioitetaan ja he ovat hyväksyttyjä. Kun on turvassa ei ole tarvetta keuhkota eikä suurennella.

Kyllä, Annan lakissa kasvaa sinisen sävyhin taittuvia metsäkurjenpolvia ja valkoisia ojakärsämöitä. Välillä kukat kuihtuvat, Anna ei muista kastella niitä. Joskus hän antaa kasveille liikaa vettä, silloin juuret hukkuvat. Ja pakkasella hän kiskaisee päähänsä pipon, josta löytyy ketokukkien sijaan villaraitoja.

Pelkoa ja epävarmuutta olisi hyvä rakastaa, katsella niitä lempeästi ja tarkastella, ovatko ne aiheellisia vai ovatko ne uskomuksia, jäänteitä menneisyydestä. Annalle pelon rakastaminen on vaikeaa, liian vaikeaa. Avatessaan päiväkodin vastaanhangottelevaa porttia, Anna päättää hyväksyä pelon ja epävarmuuden matkakumppaneiksi. Se on hänelle juuri nyt sopivankokoinen askel.

Portin selätyksen jälkeen vuorossa on painava ulko-ovi, jonka avaaminen terapiakassien keikkuessa olalla vaatii tasapainottelua. Vastaanhangottelut ja tasapainottelut palkitaan, sisällä Annaa on vastassa innokas nuori silmäpari, joka löytää laukun avoimen vetoketjun takaa pikkuautoja. Lapsi poimii käteensä oranssin Chervoletin, Anna vihreän Range Roverin. He ajavat uimaan, lapsi valitsi kuvista uimahallin. Hän rakastaa vettä, sillä siellä hän saa liikkua vapaasti. Pienet sormet irrottavat otteensa hetkeksi Chervoletista, supistuvat yhteen pään päällä ja avautuvat. 
- Suihkuun, mennään suihkuun, Anna sanoittaa viittoman. 
Samassa matalalta saapuva auringonsäde löytää reitin sälekaihdinten välistä ja auraa valon lattialle. Lapsi havahtuu, pyöräyttää etusormellaan auringon ja avaa sormet välkkymään. 
- Aurinko, Anna huokaa. 
- Ui-u, lapsi muistaa, että oli menossa suihkuun. 
- Aurinkosuihku! Anna naurahtaa. - Juuri sitä me nyt tarvitsemme. 








Ei kommentteja:

Lähetä kommentti