Eugène Delacroix, Vapaus johtaa kansaa, 1830. |
Missä olit, kun kuulit Pariisin ampumisista ja räjähdyksistä? Minä lämmitin kotona edellisen päivän lihamureketta paistinpannulla ja keitin makaroneja lapselleni, joka oli lähdössä ystävänsä syntymäpäiväjuhlille.
– Miten ne
voi tehdä tällaistä? esikoiseni pohti ja hänen vihreistä silmistään kuvastui
epäusko.
Makaroneja
pyörittävä kauha pysähtyi, kun kyselin asiasta lapseltani lisää. Olin elänyt
edellisen illan nauttien ystävien ja taitavan huuliharpistin bluesmusiikista.
Yö ja aamupäivä menivät totaalisessa uutispimennyksessä, joka valkeni
räväyttäen Pariisin tapahtumat vasten marraskuun valjaita kasvojani ja ikkunan
takaa aukeavaa mustaa kynnöspeltoa.
Istuimme
pöydän ääreen, katsoimme toisiamme höyryävän murekkeen takaa, puraisimme
porkkanaa ja pohdimme. Lapseni mietti
moraalia ja minä ajattelin, miten ihminen räjäyttää itsensä ja samalla muita.
Hän tarvitsee rynnäkkökiväärin, räjähdevyön, kannustusta ja rohkaisua tekoonsa
ja uskon, että hän tekee oikein, toimii yhteisönsä edun nimissä tai ainakin
kokee, että hänellä on oikeus tehdä veriteko. Kun ajatuksen kääntää toisin ja
kysyy, miten ihmisestä kasvaa sellainen, että hän varjelee elämää, pohtii perusarvoja:
Hän tarvitsee rakkautta ja hoivaa ensihetkistä lähtien, hellävaraista ohjausta
ja rajoittamista kasvunsa aikana, hän tarvitsee tunteen, että on arvokas
sellaisena kuin on ja yhteisön, jossa hänellä on paikka toimia yhtenä
arvostettuna jäsenenä. Ja turvaa, sitä hän tarvitsee. Porkkana juuttuu
kurkkuun, kun mietin kasvualustoja, jotka saavat eristäytymään ja/ tai
liittymään terroristijärjestöihin.
Ulko-ovi
kävi, lapsi hyppäsi ystävien auton kyytiin ja lähti keilaamaan. Minä katsoin
rapaisen Audin perävaloja ja muistelin keväistä Pariisia: Kuulin nopeasti
pulppuilevan kielen, josta ymmärsin palan sieltä, toisen täältä. Maistoin juuri
leipomosta haetun patongin pehmeän maun ja kahvilan vahvan espresson. Näin
hilseilevien ikkunapielien takaa puistoon, jossa baskeripäiset miehet pelasivat
petankkia. Niin ja tunsin täpötäyden ruuhka-ajan metron, jossa olimme kuin
sillit purkissa. Tosin en tiedä, miltä sillistä tuntuu olla metallipurkissa,
mutta kuvittelen kalan tunteen, kun molemmissa kyljissä on kiinni lajitoveri ja
sekä edessä ja takana hengittää vielä lisää lajikumppaneita.
Kun Audin
perävalot olivat kadonneet ja tuijotin tyhjää tietä, muistin yläasteen
historian kirjan kuvan, jossa nainen rinnat paljaina kannattelee repaleista
Tricolorea ja taistelee yhdessä hattupäisten miesten kanssa arvojensa puolesta.
En muista moniakaan vuosilukuja historiasta, mutta Euroopan hullun vuoden 1848
numerot ovat jääneet tiukasti kiinni vaatteisiini. Ajatus vapaudesta,
veljeydestä ja tasa-arvosta, joka koskisi kaikkia, kiehtoi jo teini-ikäisenä.
–
Eihän ne voi tänne Suomeen tulla? kuului kuopukseni kysymys saunan löylyissä,
joissa väsyneet jalkani ja kireät olkapääni pehmenivät.
– Ei ne
varmaan tänne tule, vastasin nopeasti ja totesin, että ajatukseni olivat yhtä
pehmeitä kuin jalkani lauantaipäivän pyykki-, siivous- ja ruoanlaittorumban jälkeen.
Rajat
kiinni, jotkut sanovat ja ajattelevat, että se on vastaus isoon pakolais- ja
siirtolaisongelmaan. Yläasteella ja lukiossa minulle historiaa opettivat palavasilmäiset,
nuoret opettajat, jotka saivat ymmärtämään, että eriarvoisuuden lisääntyessä
lisääntyvät myös konfliktit. Ajattelen, että juuri eriarvoisuutta
terroristijärjestöjen johtajat toivovat, sitä, että rajat lyötäisiin kiinni ja
demokraattisiin maihin pyrkijät kokisivat, etteivät he kuulu tänne. Pariisin
iskujen tarkoitus on saada aikaan koston kierre: länsimaalaiset vihaisivat
viattomia muslimisiirtolaisia, jotka myös pelkäävät terroristeja. Näin vastakkainasettelu
länsimaalaisten ja muslimiväestön välillä syvenisi entisestään.
Koti on
usein ihmiselle paras paikka ja ihanteellisinta olisi, jos pakolaiset saisivat
avun mahdollisimman lähellä kotiaan. Kaikilla on oikeus elää vapaana, kokea
veljeyttä ja tasa-arvoa. Mitä me tavalliset eurooppalaiset voimme sitten tehdä,
kun tunnemme itsemme pieniksi ja avuttomiksi terroristien pelottelun alla? Me
voimme rakastaa ja arvostaa kodissamme ja kotimme ulkopuolella asuvia
lähimmäisiämme niin, että jokainen kokee olevansa riittävän hyvä ilman, että
tekee mitään elämää tuhoavaa. Niin, olen lukenut John Lennonini. Saisin lukea
enemmän mm. Martin Luther Kingiä, Dalai-lamaa, Äiti Ammaa, Raamattua ja
Koraania. Luokkatoverini ovat kouluaikoina saaneet kuulla aamunavauksissa
Imagine-kappaleen useasti, jopa kyllästymiseen asti. Kerta kiellon päälle,
laitan siihen linkin, koska sanat ovat yhä ajankohtaiset.
Jos kasvetaan vihamielisessä ympäristössä, ei tuloksena voi olla muuta. Uskovatko tällaisten tekojen tekijät todella tekevänsä oikein tai taistelevansa jonkin asian puolesta? Tuskinpa uskovat. He vaan vihaavat määrättömästi, loputtomasti, ovat itsetuhoisia, kiihkoisia, fanaattisia. Kasvuympäristö ratkaisee. Herra varjelkoon meitä kylvämästä pahan siemeniä nousevan polven mieleen. Pelkään joskus saastuuko koko maailma. Niin kauan kun hyviä riittää, meillä on toivoa.
VastaaPoistaNiin kauan kun hyviä riittää, meillä on toivoa - lauseessa on suurta viisautta. Kiitos Kyllimarjaana!
VastaaPoista